Translate

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vappuaatto Puerto Ricossa, Sunbay Marina





Hentti lukee A Cruising Guide to Puerto Rico kirjaa.
Minä luen koneelta pdf- muodossa olevaa Cruising Guide tekstiä.
Välillä katsomme Lonely Planet Caribbean Islands oppaasta yleistietoa Puerto Ricosta.
Kaikki englanninkielellä. Sanakirjaa tarvitsee aina vain harvemmin. Hyvä niin, vanhankin aivot siis voivat kehittyä ja oppia uutta.

Vertaillaan eri ankkuripaikkoja ja Marinavaihtoehtoja. Haisevasta pyykkikasasta olisi kiva päästä eroon ja jääkaappi sekä hedelmäkori ammottavat tyhjyyttään. Mistä täysiä dieselpyttyjä olisi lyhyin matka kantaa? Ja entäs se meidän posteljooni, joka lähettää e-mailit, missä se toimisi hyvin?

Täytyisi löytää venetarvikeliike ja purjeneulomo, mistä voisi ostaa purjekangasta. Suomenlippu (neljäs laatuaan) on taas liestynyt ja seuraava saa kyllä olla purjekankaasta ommeltu. 

Välillä Vhf- kanavalla US Coast Guard kuuluttaa veteen pudonneista ihmisestä, tällä kertaa vain kahden normaalin 5-10 hengen sijaan. Puhe on vain niin nopeaa ja lahden nimi mainitaan epäselvästi, ettei monikaan ymmärrä auttaa, vaikka apua ehkä tarvittaisiin ihan vieressä.

Radiokanavana on Salsoul ja mukava salsa kuuluu kaiuttimista. Nopeatempoisesta espanjankielestä alkaa ymmärtää sanan sieltä, sanan täältä.

Olemme Puerto Ricon pääsaaren itäosassa, Fajardon lähettyvillä. Vesi on taas sameampaa, veneitä ja marinoita on silminkantamattomiin. Isoimpaan mahtuu 1000 venettä, pienempiin useampi sata. Isot ja nopeakulkuiset moottori / kalastusveneet ovat yleinen näky niin satamissa kuin ankkurilahdissa. Musiikki soi kovaa ja juoma virtaa. Kannella tanssitaan salsaa. Siinäkö syy veteen putoamisiin?

Täällä ei varmaan enää näe MANAATTIA, mikä kellui toissapäivänä Serenan ohi. Seireenieläin, ”merilehmä”, merilaiduntaja. Ihan millä nimellä sitä nyt haluaisi kutsua. Tuo 4 metrinen kelluva, vähän valasta muistuttava, meriheinää syövä otus, oli aika erikoinen näky meressä. Harvinaisiakin alkavat olla. Harmi vain, että purjehdimme, enkä hämmästykseltä saanut kameraa esille.

Täällä meillä on vappuaatto, eikä sitä juhli muut kuin S/y Serena ja S/y Maria Suomesta. Grillaamme laiturilla lihaa&täytettyjä herkkusieniä, kyytipojaksi vihreistä banaaneista tehtyä salaattia, rommia unohtamatta.

HYVÄÄ VAPPUA KAIKILLE LUKIJOILLE!






Hirnuvat tarinat (Puerto Rico)




Nojaan porttiin, joka on lukittu paksulla ketjulla. Portti jatkuu piikkilanka-aitana loputtomiin jatkuvan laitumen ympäri. Nelivetoinen avolava-auto pöristää tietä pitkin, kuski roikottaa auton ikkunasta narua, jossa on juokseva hevonen kiinni. Johtajaa seuraa neljä hevosta. Viisi hevosta on jo otettu kiinni ja ne seisovat rauhallisina odotellen. Mangopuiden välissä olevat tangot toimivat kiinnityspaikkoina. Loput 16 hevosta jatkavat laiduntamista sulassa sovussa.


Avolavalle on pakattu hyvään järjestykseen suitset, huovat ja satulat, suurin osa lännensatuloita.
Hoikka vaaleatukkainen (ruotsalaiset sukujuuret omaava) omistaja pomppaa autosta ja tervehtii iloisesti. Porukkaa alkaa kokoontua mangopuiden alle ja lopulta 10 hengen ryhmä on kasassa. On isää varvastossuineen (!) ja tyttäriä shortseineen (!!), muutama kokeneempi on laittanut kunnon kengät ja pitkät housut jalkaan.
 Saamme hevoset lähtökuntoon ja alle 18 vuotiaat saivat kypärät päähänsä. Kymmenen hevosen jonona lähdimme maantielle ja sieltä pujahdimme merenrantaan. Hevoseni Abi oli selvästi uimari, sillä se himoitsi heti aaltoja kohden. 





Hevoset kävelivät tottuneesti tuttua reittiä mereltä kaupungin kautta ylös mäelle, mistä oli hyvät näkymät aina saaren itäosaan saakka. Välillä annoimme niille puissa roikkuvia palkoja. Täällä ne ovat suurta herkkua hevoselle, kuten myös mangot.

Tasaisella osuudella saimme kokeilla Paso Fino - askellajia. Ravin tapaista, mutta hevonen ei laita jalkojaan voimakkaasti eteen vaan ylöspäin.  Jyrkkiä mäkiä mentiin ylös ja alaspäin ja aloittelijatkin pysyivät hyvin selässä, vaikka hevoset ottivat monesti kiivetessään muutaman laukka-askeleen.

Esperanza Riding Companyn järjestämä vaellus kesti pari tuntia ja satuloimisineen kaikkineen siihen vierähti yli kolme tuntia. Vaikka meno olikin rauhallista, johtuen aloittelijoista, oli retki mukava – vetäjä tiesi paljon luonnosta ja saaren historiasta.

Täällä hevoset saavat olla hevosia ja käyskennellä joko vapaan tai todella suurilla laitumilla, joissa varjopaikkoja piisaa.  Haavoja tulee harvoin ja kuulemma hevoset hoitavat ne yleensä itse menemällä meriveteen.

Ainut asia mitä vapaana olevat hevoset eivät ymmärrä on jalostus. Joskus kumppaniksi on valittu sukua jatkamaan surkea nahjus tai vikoja täynnä oleva yksilö. Kyllähän sen tietää, mitä siitä seuraa…

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

VIEQUES PUERTO RICO



Viikko Vieqesissa ja tuhat tarinaa

Viikon aikana on nähty ja koettu niin paljon, että siitä saisi vaikka kirjan. Kirja kertoisi suurimmaksi osaksi luonnosta ja värikkäistä persoonista. Tällä hetkellä olemme Esperanzassa, mutta sitä ennen…
Ankkuri upposi 2-4 metrin syvyyksiin neljässä eri lahdessa. Matalan veden lisäksi yhteinen tekijä niissä kaikissa oli mangrovemetsät ja rikas linnusto. Ja rauhallisuus. Sillä saimme olla ankkurissa ilman naapureita, ellei autioveneissä keinuvia pelikaaneja ja törmäpääskysiä lasketa mukaan. 

Törmäpääskyset ovat keksineet vapaa-ajanvietteeksi Linnanmäen, sillä ne istuivat tuulimittarin ja windexin päällä keinuen onnellisina. Ja Serenan vempaimet olivat tervetullutta vaihtelua ja niitä testattiin kolmen pääskysen voimin kilpaa.

Mangrovelahdet ovat suojaisia paikkoja veneelle ja monet niistä lupaavat suojaa jopa hurrikaania vastaan. Moni onkin tuonut veneensä suojaan ja jättänyt sen sinne, ehkä lopullisesti. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kuinkahan monta hylättyä venettä Karibialta löytyy? Unelman paratiisissa on romuttanut sairaus tai rahojen loppuminen ja veneen kotiin vieminen on tullut mahdottomaksi?
Eikö kukaan ole halunnut myydä tai ostaa vielä kunnostuskelpoista venettä edes dollarilla tai kahdella?










Puerto Ferron lahdesta pääsimme maihin ja olimme saman tien luonnonsuojelualueella. Hentti sai heti alkumatkasta salamatkustajan olkapäälle. Lisko pomppasi puusta luullen vihreää t-paitaa isoksi lehdeksi ja Hentti vastaavasti luuli oksan tippuneen siihen. Käden hutaisun jälkeen liskoparka oli kauhusta kankeana maassa, mikä sopi paparazille mainiosti.












Bongasimme myös Antillien töyhtö kolibrin, yhden niistä harvoista, joilla on töyhtö. Hieno töyhtö olikin, sillä se hohti tietyssä valossa neonvihreänä.
Ravut sujahtivat koloihinsa ja jokunen erakkorapu kipitti kotelonsa kanssa lehtien suojaan.

 Mietimme siinä kävellessä, millaista on ollut aikoinaan, kun Espanjalainen laiva saapui lahteen ja miehet kävelivät sakeassa metsässä rehevän kasvillisuuden keskellä niin kuin me nyt. Ajatteliko sitä puskissa olevan monta silmäparia tuijottamassa uusia tulokkaita? Pelokkaana vai uteliaana, taistelunhaluisina vaiko nälkäisinä?

Mosquito Bay tarjosi meille valoshown, sillä lahti on kuuluisa erikoisesta planktonistaan. Koska motorointi tappaa planktonia, meloimme jollalla lahden pohjukkaan. Tähtitaivas ja linnut seurana.  Plankton hohtaa veden liikkuessa ja meloen saimme veden hohtamaan. Näky oli epätodellinen ja hieno. Vaikka meillä oli koko kuvausarsenaali mukana, bioluminisenssiä ei saanut vangittua kuin omalle muistikortille aivoihin, mutta siellä se säilyy. 

Täällä Esperanzassa vuokrasimme skootterin ja hurvittelimme ympäri saarta yhden päivän. Välillä piti menopeli pysäyttää, kun tiellä seisoi lauma hevosia varsoineen. Espanjalaiset ovat aikoinaan tuoneet tänne Paso Fino- hevosia, joidenka jälkeläiset toimivat vapaasti kulkevina ruohonleikkureina saarella. Hevosenlantaa oli välillä niin korkeina kekoina tiellä, että niitä sai väistellä skootterin kanssa tosissaan.

Välillä tien yli kipitti mystinen ruskea eläin. Pitkän hännän kanssa otus oli yli puolimetriä pitkä, muistutti eniten näädän ja oravan sekoitukselta. Paparazin kamera oli tietysti satulan alla olevassa säilytyslokerossa.

Suurin osa turisteista, jotka ovat tulleet tänne (kaksi dollaria maksavalla) lautalla Puerto Ricon pääsaarelta, ovat nuoria ja melko boheemeja. Meidän keski-ikäisten ryppyjen koristaman ihon sijaan heidän ihonsa on täynnä tatuointeja.

Täällä autot saa koristella autonsa haluamakseen...
Vedenalainen elämä on tarjonnut mm.valtavankokoisen tähtikotkarauskun, siipisimppuja, kilpikonnia, barrakudan ja kauniita koralleja. Ja tietty turkoosin väristä vettä litratolkulla.
Voiko saarelta enää enempää pyytää?







ELÄMÄÄ EI VOI MITATA HENGENVETOJEMME VAAN NIIDEN PAIKKOJEN
JA HETKIEN MÄÄRÄNÄ, JOTKA KOEMME HENKEÄSALPAAVINA.

           -1000 places to see before you die -

perjantai 19. huhtikuuta 2013

VIEQUES, PUERTO RICO







 





Welcome to Vieques - olette yksi saaren15 000 vuosittaisesta kävijästä!











Kello 7.00. Rantauduimme jollalla onnistuneesti Isla Chivan hiekkarannalle. Vedimme jollan ylös ja kiinnitimme sen puuhun. Olimme ankkurilahdessa, jossa ei näkynyt ristin sielua, ei autoa, ei venettä saati ihmisiä. Lähdimme kävelemään hiekkatietä pitkin kuunnellen lintujen aamukonserttia. Järjestelmäkamera jätettiin veneelle, koska hiekalle rantautumisessa on aina kuperkeikan vaara. Sehän on varma keino bongata uusia lintuja, kun ei ole kamera mukana – ja niin kävi, että monta uutta pikkulintua jäi paparazzilta kuvaamatta tänä aamuna.





 
Tien vasemmalla puolella oli katoksia, tarkoitettu kaiketi picnic paikoiksi ja oikealla puolella oli vaaleanpunaisilla nauhoilla suljettuja polun alkuja. Polut näyttivät hiljakkoin raivatuilta, sillä oksan tyngät ja kannot olivat vielä tuoreita. Kummallista.

Käveltyämme puolisen tuntia saimme näköpiiriin auton, raivaussahan äänen ja hetken kuluttua miehen, joka alkoi huudella metsään. Varoitti kovaan ääneen turisticoista. Sahat hiljenivät. Usein näissä maissa ruohonleikkuri tai trimmeri pysäytetään turistin lähestyessä, liekö kohteliaisuutta vai varovaisuutta. Siinä suomalainen melkein nolostuu, kun työ keskeytetään meidän takia.
 
Seuraavaksi kaveri alkoi kysellä ollaanko turisteja. Hentti meinasi vastata, että ei, kun ollaan teidän uudet työntekijät, missä saha ja haalarit ovat? Mutta viime sekunnilla nyökkäsi, että joo.
”Tästä eteenpäin on pääsy kielletty ja käveleminen muutenkin on vähän niin ja näin tällä hetkellä.”
Menkää samaa tietä takaisin eikä metsään saa poiketa.
Selvä juttu, kiitimme ja käännyimme ympäri. 

Kaverit eivät myöntäneet olevansa pommien raivaustöissä, vaan mitäpä muutakaan siellä häärättiin? Tuskin oltiin joulukuusien haussa.

Vuonna 1941 saarella oli 10 000 asukasta ja sokeria tuotettiin vuodessa 8000 tonnia. Samana vuonna U.S Navy hankki 2/3 saaren maa-alueista ja tarjosi alkuvuosina työpaikan monelle saarelaiselle rakentamisen muodossa. Lystiä ei kauan kestänyt ja kolmasosa asukkaista häipyi muille saarille työn perään, sillä sokerin viljelyshän oli loppu maa-alueiden vaihdettua omistajaa.

Viimeiset viisi vuosikymmentä U.S Navyn omistama maa-alue on ollut harjoituspommikenttänä ja onpa niitä pommeja vielä merestäkin löytynyt. Sotavoimat lähtivät vuonna 2003 ja pommit jäivät?

Purjehdusoppaassa on hyvin merkityt ankkuripaikat ja itse kirjan tekijäkin on vielä elossa. Joten kaipa uskallamme vielä siirtyä seuraavaan hiljaiseen lahteen, ennekuin saavumme Esperanzan lähettyville – mikä on se saaren toisiksi suurin kaupunki. Ja muita kaupunkeja täällä 12 000 asukkaan  ja saarella ei sitten olekaan.